Maapigmentit, myrkyt ja ilmaisun vapaus VII: Virpi Vesanen-Laukkanen

Tekstiilitaiteilija Virpi Vesanen-Laukkanen työhuoneellaan Harakan saaressa. Kuva: Laura Kansanen-Stavale

Kestävän kuvataiteen paradoksi – tekstiilitaiteilijan näkökulma: ”Kestävää kehitystä on yhdessäolo ihmisten kanssa”

Helsingin edustalla Harakan saaren ainutlaatuisessa merimiljöössä sijaitsee taiteilijayhteisö. Saaren päärakennus valmistui 1929 armeijan kemian laboratorioksi, ja se on sittemmin suojeltu. Vuodesta 1989 lähtien rakennus on ollut ateljeekäytössä, ja nykyisellään taiteilijatalossa työskentelee 30 taiteilijaa. Saaren merellisessä rauhassa on viehättävän pysähtynyt tunnelma, jossa tekstiilitaiteilija Virpi Vesanen-Laukkanen vieraat vastaanottaa.

Taiteilija toteaa ekologisuuden ja kestävyyden olevan nykypäivänä osa taiteen tekemistä, ja kestävän taiteen olevan taiteen tulevaisuutta. Niin ikään tekstiilitaiteen kentällä useimmat taiteilijat, nuoret etenkin, kiinnittävät paljon huomiota ekologisuuteen ja kestävyyteen, kierrättämiseen sekä materiaalien uusiokäyttöön. Esimerkkeinä tällaisista tekijöistä Vesanen-Laukkanen haluaa mainita kollegansa Petra Vehviläisen sekä Aino Favénin.

Taiteilija itse alkoi kerätä kierrätysmateriaalia teoksiinsa 2000-luvun alussa. Hän käyttää sitä monin tavoin: uudelleen eri tarkoituksiin, hyödyntää työpajoissa, vaihtaa päikseen kollegoidensa kanssa ja antaa eteenpäin tarvitseville.

Vaatteiden rakastajan ristiriitainen suhde materiaan

Hiljaista rauhaa huokuvan taiteilijatalon yläkerran käytävän varrella on avara ja yhteisöllinen keittiötila. Jutustelun äärellä nautimme oivalliset espressot. Ikkunasta aukeaa häikäisevän kaunis aurinkoinen merimaisema ulapalle, toiselta puolelta taloa näkee suoraan Kaivopuiston rantaan.

Keittiön vieressä on taiteilijan työhuone ja varasto, joiden hyllyt notkuvat koreja ja laatikoita värikkäine esineineen: helminauhoja, kankaita, papereita, nukenpäitä ja nappeja. Tavarat ovat hyvässä järjestyksessä ja samalla kaiken aikaa inspiroivasti käsillä.

Taiteellisessa työssään Vesanen-Laukkanen kertoo käyttävänsä sekä kestäviä että hauraita materiaaleja. Luonnonmateriaaleja hän puolestaan ei käytä, hän jättää luonnonympäristön rauhaan.

Taiteilija kokee maailman olevan täynnä kiinnostavaa ja inspiroivaa ihmisen tuottamaa materiaalia. Hän kertoo suhteensa materiaan olevan ristiriitainen: toisaalta hän kaipaa sitä, toisaalta se myös kuormittaa. Aiemmin hänestä tuntui, että aikaa materiaalien hyödyntämiseen on loputtomasti, mutta nykyisin ei.

Vaatteita rakastava taiteilija on myös monipuolinen taidekasvattaja, joka opettaa mm. Aalto-yliopistossa kurssillaan Pehmeät materiaalit nykytaiteessa. Työväenopistossa hän puolestaan opettaa maahanmuuttajille käsityötä ja kuvataidetta erilaisin menetelmin.

Taiteilija kokee, että työprosessin kestävyyden edistämiseen liittyy haasteita aivan samalla tavoin kuin mihin tahansa työskentelyyn. Hän vierastaa sitä, että nykyään haasteet mielletään niin usein yhtäläisiksi vaikeuksien kanssa – haasteissa kun on myös paljon hyvää ja hedelmällistä.

Kirpputoriasut takaisin kiertoon

Omissa teoksissaan Vesanen-Laukkanen hän on käsitellyt kestävyyttä myös teemana. Esteri-projektissa hän on uusiokäyttänyt kirpputoreilta hankittuja polyesteristä valmistettuja vaatteita. Taiteilija toteaa polyesterin olevan kestävä materiaali myös sanan siinä merkityksessä, että se on lujaa ja kestää kulutusta.

Projektin teokset ovat syntyneet kieputtamalla ja kiinnittämällä vaatteita toisiinsa nuppineuloin. Näin vaatteet saadaan käytettyä ehjinä ja myös palautettua sellaisinaan kiertoon. Keskeistä projektin teoksissa onkin hetkellisyys.

Esteri-projektiin liittyy teosten esilläolon ja dokumentoinnin jälkeen myös muotinäytös, joka niin ikään taltioidaan. Yhteisöllisen näytöksen malleina toimivat taiteilijan ystävät, kollegat sekä sukulaiset.

”Mannekiinit saavat vaatteet itselleen. Muotinäytöstä seuraavat polyesteribileet, joissa pukeudumme näihin eri vuosikymmenten muotia edustaviin, hehkuvan värisiin, ihanan keveisiin ja inhottavan hiostaviin vaatteisiin. Minulle Esteri-projektista jäävät dokumentoidut kuvat teoksista ja näytöksestä sekä muistot hauskasta yhdessäolosta.”

Täällä jo kahdeksan vuoden ajan työskennellyt taidegraafikko Tuula Moilanen suosii ja opettaa pääasiassa myrkytöntä vesiväripohjaista puupiirrosta. Sen pariin Japanissa pitkään asunut taiteilija päätyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1990. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kestävyyttä sen kummemmin.

Japanissa paperinvalmistusta ja muita perinteisiä taidemuotoja opiskellessaan Moilanen oppi arvostamaan luonnonmateriaaleja ja niiden puhtautta sekä ajallista kestävyyttä. Eräs hänen 1992 tekemänsä teos on esillä äidin luona Kuopiossa valoisassa huoneessa, eivätkä sen värit ole juurikaan haalistuneet. Moilanen toteaa kestävyyden olevan erityisen tärkeää myös teoksia myytäessä.

Aalto-yliopistossakin opettava Moilanen pitää ajatuksesta, että hänen teoksensa kestävät aikaa, eikä hän työskentelyllään ainakaan merkittävästi rasita luontoa. Lähes kaikki teokset ovat myrkyttömiä ja kierrätettävissä, poikkeuksena muutamat akryylimaalaukset sekä mokulito-vedokset, joissa on käytetty öljypohjaisia puupiirrosvärejä.

Virpi Vesanen-Laukkanen työhuoneellaan. Kuva: Laura Kansanen-Stavale

Kestävyyttä jakamisesta

Vesanen-Laukkasen mukaan kestävyyttä voi itse kukin edistää tarkastelemalla omia toimintatapojaan ja ottamalla asioista selvää.

Taiteilija kokee ekologisuuden näkyvän omassa elämässään laajemmin siten, että hän asuu pienessä asunnossa eikä hänellä ole kakkos- saati kolmoskotia tai kesämökkiä. Hän liikkuu pääasiassa julkisilla ja pyörällä, ja perheen auto on kahden perheen yhteiskäytössä. Hän syö pääosin kasvisruokaa, ja on ostanut vuosikymmenet melkein kaiken tavaran käytettynä. Tästäkin huolimatta taiteilija suhtautuu työskentelynsä kestävyyteen kriittisesti.

”En ole mikään kestävyysguru. Omalla työhuoneellani koen ongelmaksi vuosikymmenten aikana kirpputoreilta keräämieni materiaalien runsauden. Ne odottavat aikaa, jolloin minulla olisi aikaa ja taloudellista mahdollisuutta keskittyä niiden muuntamiseen teoksiksi. Niin olen ajatellut… Olen kuitenkin havahtunut siihen, että ne saattavat materiaaleina olla enemmän kestävän kehityksen mukaisia kuin siinä tapauksessa, että teen niistä teoksia. Teoksissa liitän niihin muita materiaaleja, esim. postikortteihin lankaa ja karamellipapereihin liimaa. Ne ovat sen jälkeen sekajätettä eivätkä ole enää sellaisenaan kierrätettävissä tai käytettävissä uudelleen muuna kuin teoksena.”

Taiteilija pohtii, ettei kierrätysmateriaalinkaan käyttö ole ongelmatonta, kirpputorille ja kierrätyskeskukseen kun on kovin helppoa viedä tarpeetonta tavaraa. Vierailu Nihtisillan kierrätyskeskuksessa oli taiteilijalle silmiä avaava kokemus: kun kierrätys on tarpeeksi vaivatonta, tuntuu uuden ostaminen poisviedyn tilalle hyvältä. Ja näin on kierre valmis.

Harakan saarella työskenteleminen tuo omat haasteensa: roskat lajitellaan yhteisössä yksissä tuumin, mutta kimppavenekuljetusten takia niiden poisvienti on epäsäännöllistä.

Tulevaisuudessa taiteilija haaveilee tekevänsä teoksia, jotka olisivat pieniä ja keveitä kuljettaa. Tällöin materiaalien ja teosten varastointi ei veisi yhtä paljon tilaa kuin nykyisin, ja teokset olisi helpompi uusiokäyttää tai kierrättää.

Lopuksi Vesanen-Laukkanen huomioi kestävyyden elimellisen tärkeän sosiaalisen puolen: keskeistä on oppia muilta.

”Ehkä minulle itselleni kestävää kehitystä on yhdessäolo ihmisten kanssa. Korona-ajan jälkeen sen merkitys on korostunut. Se on arvokasta. Se voi olla taidetta ja pedagogiikkaa, joilla mahdollistetaan ajatusten jakaminen, läsnäolo ja toisten huomioiminen.”

Virpi Vesanen-Laukkanen kuvataiteilijamatrikkelissa

Artikkeli on ilmestynyt 26.5.2023 osana Helsingin Taiteilijaseuran juttusarjaa.

Muun yhteiskunnan tavoin kestävyys on päivänpolttava aihe myös kuvataiteen kentällä. Taiteilijat ovat usein hyvinkin valveutuneita asian suhteen ja käsittelevät teoksissaan ympäristöön ja kestävyyteen liittyviä teemoja. Kuitenkin taiteilijan voi käytännössä olla varsin haastavaa toimia kestävästi, vaikka tietoa ja halua löytyisikin. Olisiko parempi käyttää maatuvia ekologisia maapigmenttejä vai jopa vuosisatoja kestäviä mutta ympäristölle haitallisempia öljyvärejä? Käyttääkö kierrätysmateriaaleja, jotka saa edelleen kiertoon? Vai pitäytyäkö alun perinkin ekologisissa raaka-aineissa ja yksinomaan ympäristöystävällisissä menetelmissä? Ja kaiken ytimessä vaikuttaa taiteellinen vapaus, taloudellisista realiteeteista puhumattakaan.

Helsingin Taiteilijaseuralle myönnettiin kesän 2022 alussa Ekokompassi-sertifikaatti, jonka myötä seura on sitoutunut huomioimaan toimintansa ympäristövaikutuksen, tekemään konkreettisia valintoja ympäristön hyväksi sekä kehittämään toimintaansa jatkuvasti entistä ympäristötietoisemmaksi. Suurena paikallisena toimijana seuralla on myös suuri vastuu jäsentensä, henkilökuntansa ja asiakkaidensa osallistamisessa tähän kaikessa toiminnassaan niin gallerioissa, Taidelainaamossa, kuvataidekoululla ja kurssikeskuksessa kuin hankkeissaan.

Kestävyyteen liittyvien kysymysten parissa työtään tekevät myös Helsingin Taiteilijaseuran jäsentaiteilijat, joista haastattelimme kahdeksaa. Kestävä kuvataide on monisyinen, ristiriitainenkin asia, ja siitä tämä juttusarja kertoo.

Teksti: Aura Jaakkola, Helsingin Taiteilijaseura
Kuvat: Laura Kansanen-Stavale, Helsingin Taiteilijaseura

Muut juttusarjan artikkelit

Lisää luettavaa