Pimeyden tango

Näyttelystä

Pimeyden tango osuu melankolian ytimeen. Soitellen suruun. Musiikilla on muitakin merkityksiä kuin itse musiikki. Esimerkiksi ”It takes two to tango”. Vanha sanonta, joka tarkoittaa sitä että yksin ei tangoa tanssita ja riitelyynkiin tarvitaan vähintään kaksi henkeä. Ei kuitenkaan kolmeatoista, kuten luonnon lepoa ja yön haamuja kunnioittava Galleria Rankan näyttely tarjoaa. Paritanssi ei näissä huoneissa syty eikä synny.

Numero on enne. Kaikkihan me olemme kuulleet lentokoneista, joissa ei ole kolmattatoista istuinriviä ja hotelleista, joiden hisseistä numero puuttuu. Kuoleman viitta ja luurangot hyppivät numerologien kymmensormijärjestelmässä, eikä syyttä: Leonardo Da Vinci maalasi aikoinaan illallispöydän, jonka ääreen kokoontui kolmetoista miestä. Joista yksi petti ja toinen tuomittiin ristiinnaulittavaksi.

Matka pimeyden ytimeen. Mutta se ei ole määränpää. Kolmentoista hengen tango tarjoaa tanssia synkille ja ikäville illoille ja marraskuun surumielisyydelle, ja kahdennentoista kuukauden jälkeen kuljetaankin jo valoon. Tanssien, ei kuitenkaan tähtien kanssa, siinä leikissä tarjoillaan tanssit edelleenkin kahdelle. Meillä on pimeyden tango ja se valaisee varjoja ja öistä taivasta. Meillä tanssivat ne siellä tuikkivat tähdet. It takes thirteen to tango.