Kanto

Näyttelystä

Jenni Toivosen näyttely tutkii maiseman katoavaisuutta ja muutosta sekä niiden vaikutuksia ihmismieleen ja -kehoon. Näyttelyn keskiössä on taiteilijan syvä kiintymys lapsuudenkotinsa ympärillä hitaasti häviävään luontoon. Metsä, joka on pitkään tarjonnut Toivoselle kuulumisen ja turvan tunteen, on hakkuiden myötä muuttumassa elämän ja kuoleman kiertokulun heijastukseksi, mikä johtaa ympäröivän luonnon – puiden, järvien ja eri lajien – muovaaman identiteetin uudelleenarviointiin.

Sana ”kanto”, joka tarkoittaa sekä puun kantoa että kantamista, viittaa ihmisen ja muiden elämänmuotojen väliseen vastavuoroiseen hoivaan. Keskellä valtakunnallista keskustelua metsien hakkuista ja lajikadosta muuttuvan maiseman vaikutukset näkyvät monissa osissa maata, mutta myös syvällä meissä itsessämme – kodiksi kutsuttu maisema kutistuu tunnistamattomaksi epäpaikaksi. Ekofeministisestä näkökulmasta katsoen Toivonen ajattelee, että kehomme ovat osa näitä paikkoja ja jatke luontoa, joka on kasvattanut meidät, riippumatta siitä, missä olemme.

Yhdysvaltalaisen feminismin teoreetikon ja tieteentutkijan Donna Harawayn mukaan suru on olennainen osa vastekyvyn kasvattamista – se avaa mahdollisuuksia erilaisille reaktioille ja lisää halukkuutta tunnistaa itsensä ulkopuolella olevan maailman olemassaolo. Alkuperäiskansojen uskomusten mukaan edesmenneiden läheisten sielut siirtyvät ympäröiviin puihin, joten tutun metsän menettäminen voi olla verrattavissa rakkaan ihmisen menettämiseen. Osana taiteilijan omaa suruprosessia näyttely tutkii surua väylänä ymmärtää elämän ja kuoleman yhteenkietoutumista.

Rituaalien ja kehollisen työskentelytavan kautta Toivonen pyrkii rakentamaan vastavuoroisuutta ja vahvistamaan yhteyttä maahan. Näyttely koostuu pigmentti- ja hopeagelatiinivedoksista, joissa korostuvat ajan kulumisen ja katoavaisuuden teemat. Teoksissa näkyvällä kudonnalla on rooli hoivan ja osallisuuden ilmaisussa, ja se heijastaa kosmista sekä perinnöllistä lajien välistä toimintaa. Näyttelyn teokset tunnistavat luonnon ja maaperän kehon kodiksi, kytkevät niihin feminiinin voiman ja heijastavat halua palata alkuperäiseen ykseyden tilaan. Kanto toimii sekä protestina kotimaiseman hakkuita ja tuhoamista vastaan että vahvistuksena olemassaolosta: kehosta tulee todistus kuulumisesta.

Taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet: Koneen Säätiö, Niilo Helanderin Säätiö ja Paulon Säätiö. Pimiötyöskentelyä projektin parissa ovat tukeneet Nordic Analog Network, Ljósmyndaskólinn sekä SIM Residency (Reykjavik, Islanti).